perjantai 23. elokuuta 2013

Arjen ihanuutta: osa ruokailu

Tiedätte varmaan, että koko peheen ruokailuhetket ovat kultaakin kalliimpia. Sellaisia arjen onnen hetkiä. Koko perhe kokoontuu rauhassa pöydän ääreen nauttimaan äidin vaivalla askartelemaa kotiruokaa. Kaikki istuvat kauniisti ja ruokailu sujuu mukavan kuulumistenvaihdon merkeissä. Ruokailu on miellyttävää yhdessä olemista.

Kokemuksesta voin kertoa, ettei se kyllä näin idyllisesti mene (ainakaan meillä ja käsitykseni mukaan ei kovin monissa perheissä, joissa on pieniä lapsia). Meillä koko perheen ruokailuhetket ovat harvassa, isi kun työskentelee vuorotöissä ja on kotona syömässä milloin sattuu. Kaikilla on vähän omat ruokansa, koska minä olen vegaani, muut sekasyöjiä. Isoveli on äärimmäisen kranttu ja pikkuvelikin varsin tarkka ruoan koostumuksesta. Eli vaikka miehille olisi samaa ruokaa, on se jokaisen lautaselle aseteltava omalla tavallaan.

Ruokailutilanne on usein yhtä kaaosta. Ensin äiti on väkertänyt miesten ruoat ja itselleen vielä ituhippisapuskat (tai syö kolmatta päivää putkeen sitä samaa linssikeittoa). Ja kun vaivalla väsätty ruoka on saatu kaikkien lautasille, isoveli kurkkaa lautaselle ja toteaa ruokaa edes maistamatta: "ei maistu". Jos siinä sitten pakottaa toisen kuitenkin hyvien pöytätapojen nimissä istumaan ruokailun ajan tietää, että ruokarauha on tipotiessään, kun toinen kitisee ja ulvoo koko loppu ajan. Tosin ei sitä ruokarauhaa saa, vaikka hän pöydästä saisi poistua, koska silloin pikkuveikkakin päättäisi sanoa: "tiitti!" ihan vain siksi, että on kiire päästä isoveljen kanssa leikkimään. Lopputulemana äiti istuu tunnin ruoanlaitto operaation jälkeen turhautuneena ja yksinään pöydässä litkimässä vanhaa linssisoppaa.

Ja niinäkin onnekkaina päivinä, kun tarjolla on jotain kaikille mieleistä, ruokailun idyllinen ihanuus ei sen paremmin toteudu. Yleensä tällaisina päivinä äiti saa olla antamassa lisää ruokaa jo ennen kuin itse on edes ehtinyt istumaan pöytään, ja kun vuorotellen juoksee antamassa kummallekin pojalle lisää ruokaa tai maitoa, ehtii se oma vanha linssisoppa jäähtyä ja kun jätkät ovat saaneet neljännet lautaselliset tyhjiksi ja vatsansa täyteen, pääsee äiti taas litkimään sitä vanhaa, haaleaa linssisoppaa yksinään.

Toivon, etten ole ainoa äiti, joka kokee nämä rentouttavat ruokahetket tällaisina kaoottisina selviytymistaisteluina. Aina voi huokaista helpotuksesta, kun on yhdestä ateriasta selvitty. Meille suurimman haasteen ja hampaiden kiristelyn ruokailuihin tuo isoveikan kranttuilu. Vauvavuosi meni allergioiden kanssa taistellessa ja nyt kun niistä vähitellen ollaan päästy, on sitten taaperon kanssa saanut aloittaa maistamiskoulun. Ja se onkin osoittautunut varsin hankalaksi. Neuvolasta ollaan kysytty apua, mutta ohjeet ovat olleet luokkaa: "syökää koko perhe yhdessä samaa ruokaa" tai "jotkut lapset nyt ovat vähän nirsompia". Pahimpina aikoina päästiin ihan ravitsemusterapeutille, mutta sielläkin oltiin sitä mieltä, että jos lapsi kuitenkin jotain syö ja kehittyy, niin ei tässä näyttäisi mitään hätää olevan. No ihan oikeita pointteja kaikki nuo ja varmasti ihan totta, mutta maalaisjärjelläkin olisin tiennyt sen ja olisin halunnut asiaa enemmän kohdanneilta jotain konkreettisia neuvoja tai edes omia mielipiteitä siihen, miten lähteä liikkeelle lapsen kanssa, joka ei suostu syömään mitään muuta kuin perunamuusia. Ei suostu edes maistamaan. Välillä olen niin epätoivoinen, että ajattelen laittavani pojat päiväkotiin, jotta siellä saisivat tädit sitten taistella kolmet ruokailut ja kotiin jäisi vain kahdet. Eikä tarvitsisi edes pohtia viittä kertaa päivässä seitsemänä päivänä viikossa, mitä tänään syötäisiin.

Mitä tänään syötäisiin, tuo arjen dilemma. Ja jos vielä perheessä sattuu olemaan yksilö, jonka kranttuili ja uhmailu tekee joka ikisestä ruokailusta räjähdysherkän, iloitaan jokaisesta onnistumisesta. Niinpä minäkin. Olen suorastaan säälittävän onnellinen uudesta hankinnastani. Ostin nimittäin valurautaisen ohukaispannun. Kyllä mamma nyt hemmottelee itseään! Ja heti piti testata naurisohukaiset, jotka nousivat suureen suosioon (herra kranttu söi niitä KAHDEKSAN). Nyt meillä ei sitten jatkossa muuta syödäkään kuin ohukaisia. Naurisohukaisia, pinaattiohukaisia, porkkanaohukaisia...



Naurisohukaiset

4 dl maitoa
1 muna
2,5 dl jauhoja
1 tl suolaa
1 rkl öljyä
1,5-2 dl raastettua naurista
(halutessaan maun mukaan mausteita)

Raasta nauris. Mittaa noin pari desiä naurisraastetta kulhoon. Lisää maito ja surauta sauvasekoittimella sileäksi (alkuperäisessä ohjeessa käskettiin vain lisäämään raasteena, mutta tiedän, ettei raasteletut olisi meillä uponneet). Lisää loput aineet ja sekoita tasaiseksi. Anna taikinan turvota huoneenlämmössä puolisen tuntia ja paista. Itse laiton taikinan jääkaappiin ulkoilun ajaksi (noin pariksi tunniksi) ja paistelin ohukaiset aamu-ulkoilun jälkeen sopivasti lounaaksi.



Nautinnollisia ruokahetkiä!


2 kommenttia:

  1. Ooh, mä niin haluaisin tommosen pannun!

    Meillä ruokailuhetket eivät ole lähelläkään teidän hetkiä (jo senkin takia, että neitiä on vain 1kpl), mutta silti ne turhauttavat. Ei kelpaa muuten syötettynä enää meillä mikään!

    Nyt on muutamana päivänä ollut jopa seesteisiä ruokailuhetkiä, mutta nekin vain meidän tyttöjen kesken. En edes muista, koska oltaisiin miehen kanssa samaan aikaan syöty!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, toi lapsien määrä on kyllä verrannollinen ruokailuhetken kaoottisuuteen. Lämmöllä muistelen niitä äidin ja vauvan ruokailuhetkiä... :P

      Poista