Ei pöllömpiä suklaajuustokakkuja!

Pääsin taas vähän näpertämään. Tilauksesta sain tehdä 2-vuotissynttäreille parit suklaajuustokakut kera pöllöjen. Pöllökakkuja olen tehnyt pariin otteeseen aiemminkin (klik ja klik). 

Koristeeksi näpertelin valkoisesta ja ruskeasta sokerimassasta kaksi pöllöä kumpaiseenkin kakkuun, kukin vähän oma persoonansa.

Lisäksi pursottelin leivinpaperille tähtiä valkosuklaasta, osaan laitoin hopeita ja valkoisia hippuja sekaan. Annoin tähtien jähmettyä huoneenlämmössä yön yli. Oksat maalasin sulalla suklaalla kakun pintaan.

 

Suklaajuustokakun tein suurinpiirtein tällä reseptillä, tosin käytin tavallista kermaa ja tuorejuustoa vegaanisten tilalla sekä pohjassa gluteenittomia keksejä.

Valkosuklaajuustokakku

(gluteeniton, munaton)

Pohja:

175g Pirkan gluteenittomia suklaacookieta

75g voita/margariinia

Täyte:

3 liivatelehteä

3dl kermaa

1kpl/200g maustamatonta tuorejuustoa

n.160g valkosuklaata

3/4dl sokeria

1tl vaniljasokeria

Tee ensin keksipohja. Murskaa keksit, sulata voi ja yhdistä. Taputtele irtopojavuoan pohjalle (halkaisija 20cm) ja laita jääkaappiin täytteen valmistamisen ajaksi.

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Sulata suklaa varovasti mikrossa tai vesihauteessa. Vaahdota kerma. Sulata liivatteet tilkassa kuumaa vettä. Lisää tuorejuuston sekaan sokeri, vaniljasokeri, hieman jäähtynyt suklaa ja liivate. Kääntele lopuksi kermavaahto varovasti sekaan ja levitä täyte keksipohjan päälle ja laita jääkaappiin ainakin neljäksi tunniksi tai yön yli.

Valokuvaprojekti: jatkuva

Viimeinen päivä helmikuun valokuvaprojektia. Teema: jatkuva. Meillä oli tänään niin touhukas ja ihana päivä, että meinasi kameeraamiset kokonaan jäädä. Saatiin isi kotiin viiden viikon työreissulta. Tässä kuitenkin äidin nopea räpsäisy illan taidetuokiolta, yhteiset taideprojektit jatkuvat tämänkin projektin jälkeen.

Valokuvaprojekti: väri

Isoveljen kuva: vesivärit.

Valokuva projektin tokavika päivä, väri teemalla mennään. Lapset tuovat kyllä väriä elämään. Kuvainnollisesti, mutta myös konkreettisesti. Lastenhuoneen sisustus, lelut ja lasten vaatteet... Olen alkanut pitämään väreistä, joista en ole ikinä pitänyt. Ennen pidin vain mustasta ja valkoisesta ja ne ovat edelleen suosikkeja, jos katsotaan minun vaatekaappiin tai millaisesta sisustuksesta haaveilen. Mutta kurkistus lastenhuoneeseen tai lasten vaatekaappiin on jotain ihan muuta.

Äidin kuva: kevään väri?

Enpä ollut muistanut miten kaipaankaan taivaansinistä tämän ikuisen harmauden ja loputoman marraskuun keskellä. Ei oikein osaa odottaa kevättä, kun ei ole ollut kunnon talveakaan, mutta aika keväiseltä tuo auringonpaiste tänään näytti. Oliko se talvi nyt tässä?

Valokuvaprojekti: maanantai

Isoveikan kuva: "Mu-mu-mu-sa-sa-sa musa-musamaanantai!"

Valokuvaprojektin viides päivä. Aiheena maanantai. "Ai niin ku musamaanantai?"

No sepä se.

Äidin kuva: maanantai, jumppapäivä.

Kun on 24/7 lasten kanssa kotona ja mieskin on maailmalla, on aika yhdentekevää kutsuuko päivää maanantaiksi vai lauantaiksi. Ainaista arkea vaiko sittenkin yhtä juhlaa. Perjantai ei ole sen kummoisempi kuin torstaikaan tai maanantai tiistaita pahempi. Maanantaista tekee erityisen se, että silloin on meidän perhejumppapäivä. Aika usein päivistä on vähän sekaisinkin. Mutta eikö se ole tässä elämänvaiheessa ihan sallittua? Ehkäpä yksi parhaita puolia. Tietynlainen vapaus, aikatauluttomuus, kiireettömyys.

Valokuvaprojekti: ydin

Päivän aihe, ydin, oli vaikea. Mieleen tuli ensimmäisenä ydinvoima, ydinpommi, ydintalvi... Aika positiivista. Aihe veti isoveikankin hiljaiseksi. Kuvattiin siis pullia.

Isoveljen kuva.

Äidin kuva: Kanelipullan ydin?

"Mahdollisuus harjoittaa vapaasti kykyjään on onnen ydin"

Aristoteles

Aristoteleen ajatus toimikoon löyhänä aasinsiltana päivän teemaan sekä pullakuviin. Tänään toteutimme kykyjämme, leivoimme pullia. Leipominen sai hyvälle tuulelle. Onnellinen sunnuntai ja pullantuoksuinen kotiäiti. Kotiäitiys, minun ammattini, minun kykyni, onneni ydin.

Valokuvaprojekti: viesti

äiti: "Otetaanko tänään taas kuvia?"

isoveli: "Tietty!"

äiti: "Tänään pitäis ottaa kuva viestistä. Mikä on viesti?"

isoveli: "Se, mikä tulee puhelimeen. Siitä mä otan kuvan."

Tänään oli siis selvät sävelet, mitä kuvattaisiin. Mitäköhän olisin itse kolmevuotiaana vastannut. En ainakaan samoin kuin isoveli. "Äiti oliko sillon autoja, kun sä olit pieni?" Fossiili, mikä fossiili. Jotain kertoo ehkä tuo älytön puhelimenikin. Ekan kerran huomasin olevani "vanha" (lainausmerkeissä siksi, etten mä nyt mikään vanha oo, vaan nuori ja erittäin ajan hermolla oleva äiti), kun isoveli mummilassa ihmetteli "mikä toi on?". Se oli lankapuhelin. Ajatella, mun lapseni ei oo ikinä ennen nähnyt lankapuhelinta, hän ei ole ikinä käyttänyt lankapuhelinta! Ja mä muistan sen ajan, kun ei muita ollutkaan. Tai sen kun sain ekan oman kännykän.   Tai sen kun olohuoneen nurkkaan tuli eka tietokone, sellainen valtava möllykkä. Ja kun kotiin saatiin netti. Tosin ei siellä sopinut surffailla, kun tuli valtavat puhelinlaskut, tunti päivässä korkeintaan. Sit piti varata kirjaston koneelta aika, että pääsi kissin tsättiin.

Mun kuvassa on viesti ulkomailta, joka saatiin pari päivää sitten.

"Pian voidaan jo laskea yhden käden sormilla yöt, milloin isi tulee taas kotona käymään..."

Etanapostia, tällaisia viestejä silloin lähetettiin silloin ku äiti oli pieni. Onneksi nykyäänkin joskus.

Valokuvaprojekti: Ystävä

Valokuvaprojektin toinen päivä, päivän teema, mikäpä muukaan kuin ystävä.

Ensimmäisenä mun kuva: ystävykset ystävänpäivälounaalla. Pienet ystävykset ihmettelivät kaloja, kun isommat ystävykset saivat vaihtaa kuulumisia. Ihana ystävänpäivä!

Sitten isoveljen kuva: pikkuveli on mun paras ystävä. Veljekset kuin ilvekset. Välillä otetaan yhteen ja lujaa. Välillä halataan, hellitään, pusutellaan ja paijaillaan. Välillä riehutaan kuin pyörremyrskyt ja hepuloidaan yhdessä. Välillä luetaan kirjoja kylki kyljessä. Toista lohdutetaan ja puolustetaan, veljeä ei jätetä. Vaikka se välillä olisi ihan tylsimys ja rikkoisi maailman hienoimman legolinnan. Pikkuveli tekee kaiken perässä, oikea apina. Veljen jutut saa aina makeimmat naurut ja leiveimmät hymyt, ihan pöhköjä molemmat. Miten mielettömän tärkeitä ja rakkaita he toisilleen ovatkaan. Mahtava pari!